Jaa, niin polvi. Laskettelemaan uskaltauduin ensimmäisen kerran joululomalla ja voi että! Laskeminen sujui kuin sujuikin vaikka jalka tuntui aluksi hakevan oikeaa asentoa ja väpätti hiukan. Kuitenkin, kun epätoivoisimpina kuntoutuksen aikoina ajattelin etten laske enää koskaan, oli tunne aivan mahtava! Reisilihaksen koko ei ole vieläkään aivan sama kuin terveen jalan ja sen huomasi laskiessa, kun vasen jalka väsyi huomattavasti nopeammin kuin oikea. Täytyy ehkä Suomeen palatessa varata vielä yksi fysioterapiakäynti, että liikeradat ovat varmasti kunnossa eikä niiden puolesta ole häiriötä lihaksen kasvulle.

Pitkiä aikoja istuessa (esim. lentokoneessa) polvi jäykistyy edelleen jonkin verran ja tuntuu että sitä pitää oikoa enemmän kuin tervettä jalkaa. Suurimmaksi osaksi polvi on kuitenkin oireeton ja toimii hienosti. Täysin polvillaan olo on myös edelleen vaikeaa, lumpio tuntuu jotenkin vähän aralta, mutta hyppelyt, juoksut, pyöräilyt ja muut liikkeet onnistuvat hyvin. Kiitos sekä osaavalle ja kokeneelle ortopedille että loistavalle fysioterapeutille!

Tämä on blogini viimeinen postaus. En tiedä onko vakituisia lukijoita missään vaiheessa ollutkaan kirjoitusrytmin ollessa näin epäsäännöllinen, mutta toivon että artikkeleista on ollut hyötyä jo(i)llekin samassa tilanteessa olevalle. Kiitos lukijoille ja kivaa kevättä!

Aika on mennyt jotenkin aivan huumaavaa vauhtia enkä edes tajunnut, että edellisestä postauksestani on pian kaksi kuukautta..! Blogin kirjoittamiselle ei ole jostain syystä ehtinyt uhrata ajatustakaan viime aikoina. Blogihiljaisuuteen vaikuttaa myös se, että polven kipuilu, jäykkyys tai muut leikkauksesta jatkuvasti muistuttavat asiat ovat jääneet niin vähälle, etten yksinkertaisesti ole enää huomannut polveani koko ajan. “Huomata” on tässä yhteydessä kenties hieman hassu sana, mutta tunnetta voisi verrata vaikka jatkuvasti hankaavaan vaatteeseen tai liian pieneen kenkään. Aluksi asian huomaa jatkuvasti, mutta kun aikaa kuluu, niihin tottuu eikä puristavaa kenkää tai hankaavaa saumaa enää huomaa. Tältä on tuntunut myös polven kanssa, tosin tässä tapauksessa kivut ja jäykkyys sekä turpoilu ovat oikeasti hävinneet tai ainakin vähentyneet roimasti.

Ortopedin kolmen kuukauden kontrolli oli kesäkuun alussa. Polvi on kuulemma erinomaisen tukeva eikä pienenpieni ojennusvaje (verrattuna yliojentuvaan terveeseen jalkaani) kuulemma haittaa mitään, tosin voin halutessani sitä vielä venytellä. Aivan yhtä koukkuun jalka ei mene, mutta tulee menemään ennen pitkää eikä ole tarvetta väkisin runnoa polvea koukkuun. Tämä oli siis viimeinen kerta lääkärin vastaanotolla, antoi hän tosin vielä yhteystietonsa ja kehotti soittamaan mikäli jotain mieltä askarruttavaa ilmaantuisi. Ja treenaamista tulisi ehdottomasti jatkaa!

Toukokuussa kävin pari kertaa viikossa salilla ja uimassa/vesijuoksemassa sekä käelyillä joihin yhdistin pieniä hölkkämatkoja. Kuun loppupuolella treenasin ilmeisesti hieman liiankin ahkerasti, sillä polvitaipeeseen ilmaantui mustelma ja se kipeytyi, ilmeisesti liiallisesta takareiden harjoittamisesta. Jalka tuntui muutaman päivän jäykältä ja töissä oli hankala istua pitkiä aikoja jalka paikallaan. Onneksi mustelma hävisi ja jalka vetreytyi taas, tosin tämän jälkeen tein takareisiliikkeitä hieman varovaisemmin.. Lääkäri arveli siirteen ottokohdasta jonkin arpikudoskiinnikkeen revenneen ja piti tätä jopa hyvänä asiana.

Mainitsemisen arvoinen asia on myös se, että voin kävellä taas korkokengillä normaalisti! En varmaan ikinä ole pitänyt koroilla kipsuttelun tunnetta niin mahtavana kuin ystävieni häissä, joihin päätin laittaa korot yli kolmen kuukauden lättäkenkäkauden jälkeen. Matalammat varakengät saivat lojua kassin pohjalla, koska kenkien vaihtoa ei tarvittu!

Lupaan (tai ainakin kovasti yritän) kirjoittaa useammin loppukesästä ja kertoa treeneistä ja toipumisesta lisää. Kukaties pitkästä postaustauosta huolimatta minulla on vielä jokunen lukijakin.

Tänään kävin neljättä kertaa fysioterapiassa Koskifysiossa. Kyllä, myös yksi fyssarikerta on tullut käytyä tässä välissä ilman sen kummempaa raportointia. Siitä lyhyesti sen verran, että sain uuden liikesarjan ja fyssari oli “sijainen”. Oma fysioterapeuttini oli nimittäin kuukauden lomalla.

Lisäksi kävin huhtikuun lopussa myös leikanneen ortopedin tarkastuksessa. Mieltäni askarruttanut kysymys polven kummallisesta naksumisesta ei huolestuttanut ortopediä yhtään. Naksahtelu kuulemma johtuu siitä, että polven rasvakudokset joita on lävistetty leikkausinstrumenteilla ovat hitaita palautumaan. Naksuminen on siis väliaikaista eikä siitä tarvitse huolestua.

Tämänpäiväisen fysioterapiani jälkeen olin innoissani, sillä pääsin kokeilemaan juoksumatolla hölkkää! Loukkantumisen jälkeen en ole paljon juoksuaskelia ottanut, enkä leikkauksen jälkeen saanut sitä tehdä, joten tänään tunne oli mahtava kun reippaan askelluksen jälkeen uskalsin vaihtaa matolla juoksuksi! Hyvää tunnetta lisäsi vielä se, että fyssarini sanoi juoksun sujuvan paljon paremmin kuin hän oli odottanut.

Näillä näkymin ei ole enää jäljellä kuin yksi fysioterapiakerta kesäkuun puolivälissä ja ortopedini kolmen kuukauden kontrolli touko-kesäkuun vaihteessa. Siitä eteenpäin paraneminen ja kuntoutus jatkuu vielä syyskuun alkuun, jolloin  polveni on “virallisesti” taas terve.

Leikkauksesta on kulunut siis pian 6 viikkoa ja ensi tiistaina on taas fysioterapian aika. Viime kerralla annettuja liikkeitä olen tehnyt niin ahkerasti kuin olen pystynyt, jaksanut ja ehtinyt. Kuntopyöräily, jota suositeltiin jokapäiväiseksi treeniksi on onneksi sitä ollutkin, kun tuttavan tarpeettomana lojuva vanha pyörä saatiin lainaan. Aluksi polvi tuntui tosi kireältä polkiessa, mutta nyt saa polkimenkin jo päkiän kohdalle ja vauhti on lisääntynyt. Myös vesijuoksua ja uintia olen kokeillut, näistä varsinkin juoksu oli liikeratansa puolesta oiva harjoite jalan vetreyttämiseen. Kylmäpussia tulee pidettyä varsinkin jumpan jälkeen polvessa, sillä silloin tuntuu että turvotusta on enemmän (luonnollisesti).

Koska tiet ovat jo aivan sulat ja valtaosin myös hiekoitussora on lakaistu pois, uskaltauduin eilen kokeilemaan ihan oikeata polkupyörää. Ja onnistuihan se polkeminen! Voi sitä vauhdin hurmaa.. pyöräily tosiaan tuntui mukavalta, vaikka kävelykin on varsinkin tässä kuluneen viikon aikana “puhdistunut” (askeleen liikerata on hvyin lähellä terveen jalan askellusta) ja vauhtia on tullut lisää. Silti pyöräily virkisti mieltä.

Olen muuten nähnyt unia juoksemisesta tiuhaan.. toukokuun puoliväliä ja fyssarin hölkkälupaa odotellessa..

- Istuminen risti-istunnassa tai molemmat polvet koukussa niin, että kädet saa polvien ympäri

- Leikatun jalan ulkokengän kopistaminen eteismattoon ulkoa tullessa (tärähdys tuntuu kaamealta)

- Portaiden laskeutuminen normaalilla tavalla “vuorokäynnillä”

- Hyppely

- Juoksuaskelien ottaminen

- Istuminen paikallaan ilman, että viimeistään puolen tunnin päästä on pakko saada jalka koholle

- Korollisten kenkien käyttö

- Sukkien pukeminen yhdellä jalalla horjahdellen

- Liukkaiden jalkakäytävien liukuminen vauhtia ottaen

- Kaikki polven kiertoliikkeet

En nyt edes laita tuohon listaan esim. laskettelua tai muita talvilajeja. Toukokuun puolivälissä fysioterapeutti lupasi, että saan alkaa kevyesti hölkkäillä. On vaikea selittää, miten hitaaksi tuntee itsensä, kun olisi vaikkapa kiire bussiin, mutta ainuttakaan kiiruhtavaa askelta ei vielä pysty ottamaan.

Niin. Välillä vähän turhauttaa, mutta toisaalta esim. portaiden kiipeäminen sujuu jo, joten näistä edistysaskelista voi aina hakea sitten hyviä fiiliksiä. Tällaista tällä kertaa.

Uusia liikkeitä ovat jalkakyykky ja askelmalle nousu. Askelmia ei oikein kerrostaloasunnosta löydy muuta kuin rappukäytävästä, joten sinne sitä kai pitää sitten mennä treenaamaan. Hupia naapureille! Varpaille nousua pitää jatkaa, nyt yhdellä jalalla. Mukaan tulivat myös takareiden ja pohkeen venytys. Vanhoja liikkeitäkin saa ja pitää jatkaa, varsinkin jalan loppuojennusta eli polvitaipeen painamista alustaan, jolloin kantapää nousee ilmaan.  Tässä treenissä on jo mielekkyyttäkin!

Jumppaliikkeet ovat edelleen päiväohjelmassa ja pyrin tekemään niitä noin 5 kertaa päivässä. Tarkkaa lukua en ole pitänyt, mutta jalan jumppaamisesta muutaman tunnin välein alkaa muodostua jo rutiini. Toistojen määrä on kasvanut ja tällä hetkellä tulee pikemminkin seurattua liikkeisiin kulunutta aikaa kuin toistoja. Niin kauan jumppaan, että lihaksissa tuntuu kunnolla. Hieman variaatioitakin olen kehitellyt liikkeisiin, muuten olisi tylsää.

Siirrettä varten tehty leikkausviilto pysyi ruven alla kaikkein sitkeimmin. Sain vinkin suihkuttaa haavaa vedellä useita kertoja päivässä muutamia minuutteja kerrallaan. Tämä taisi auttaa, sillä nyt viimeinenkin rupi haavasta on irronnut ja jäljet haavoista pienenevät kovaa vauhtia. Tällä viikolla pääsee toivottavasti jo uimaan ja vesijuoksemaan! Myös tiistain fysioterapiakäyntiä odotan innolla, sillä silloin olisi tarkoitus myös kokeilla kuntopyöräilyä.

Olen ensimmäistä kertaa todella saanut kokea, miksi vakuutuksen ottaminen kannattaa. Kun kyseessä oli tapaturma, joka sattui hoidetulla rinteellä, on henkilövakuutukseni korvannut kaiken paitsi 10% omavastuun. Jo pelkkien magneettikuvien ottaminen vamman toteamiseksi maksoi lähes 600 euroa – summa, jollaista opiskelijalta ei aivan tuosta vain löydykään.. Leikkauskustannukset olivat yli 4000 euroa ja kun päälle lisätään vielä lääkärikäynnit, sain todella huokaista helpotuksesta kun vakuutus maksoi kaikesta leijonanosan. Tietysti hintaan vaikuttaa se, että kaikki toimenpiteet on hoidettu yksityisellä eikä julkisella puolella, mutta kun kerran oli varaa valita, niin tuntui luotettavammalta valita kalliimpi. Kaipa hinta on tässä tapauksessa jonkinlainen laadun tae. Ainakaan hoidossa ei ole tähän asti ollut mitään valittamista ja tuskin tulee olemaankaan.

Tänään otin selvää vielä fysioterapiakäyntieni korvaamisesta, ja koska kuntoutus on suoraan leikkauksen jälkihoitoa, korvaa vakuutus koko hoitojakson!

Olen monesti taputellut itseäni olalle, että moisen vakuutuksen olen ottanut. Ja vaikka tositteita ja muita lappusia on saanutkin lähetellä jo aimo niput, on yhteydenpito ja korvausten hakeminen ylipäänsä ollut vaivatonta.

Ai niin, vastaavassa polvileikkauksessa ollut ystäväni kertoi, että voin hakea Kelalta sairauspäivärahaa. Ei olisi tullut mieleenkään opiskelijana hakea moista, mutta kun se on mahdollista, aion sen toki tehdä. Jotain etuakin tästä konkkapolvesta siis on, heh!

Matkasin siis Koskifysioon jo sairaalassa tapaamalleni fysioterapeutille. Koko käynti oli hyvä ja hyödyllinen ja fyssarini erittäin mukava.

Polven koukistus ja ojennus ovat hyvässä vaiheessa, ojennusvajetta on n. 5 astetta ja koukkuun menee ainakin 80 astetta. Ensi käyntiin mennessä on tavoitteena saada ojennusvaje pois ja koukistusta lisää 20 astetta, jolloin kuntopyörän polkeminen on mahdollista. Ahkera liikuttelu ei siis ollut ainakaan kangistanut polveani!

Painoa olin varaillut jalalle ilmeisesti vähän liiankin varovaisesti, sillä fysioterapeutti nappasi lähes ensi töikseen toisen keppini pois ja kehotti kävelemään ilman sitä. Vaikka aluksi meno tuntui huteralta, tottui yhteen keppiin todella nopeasti ja onnistuin ottamaan askelia myös kokonaan ilman “alumiinijalkojani”. Vaikka polvi tuntuu hieman notkahtavan painoa varatessa, normaalin askeleen liikerataa on matkittava, jotta hermot jalassa aktivoituvat. Itse asiassa oikeaan liikerataan keskittyminen myös auttaa juuri tuon notkumisen hallinnassa.

Sain lisäliikkeiksi varpaille nousua, joka toimii tehokkaana laskimoveripumppuna ja ehkäisee tukosten syntyä. Uutuutena myös koukistusliike, jossa jalka nostetaan makuulta suoraan ylös ja pikkuhiljaa lasketaan polvea koukkuun. Muuten jatketaan samoilla liikkeillä toistoja lisäten ja kepeittä kävelyä harjoitellen.

Haavat ovat tikkien poistosta parantuneet hyvin, tosin siirreviillon kohdalla on vielä kohtalaisen iso rupi, joten esim. uimaan menemistä on vielä lykättävä vaikka lihaskunnon puolesta altaaseen voisikin jo mennä räpiköimään.

Kuvaa polvesta luvassa piakkoin!